Tb milleniumiin eli Maicin teinivuodet

Heippa vaan sun heiluvilles ja tero Teroille!

Oliskohan korkee aika herätellä taas tätäkin traumablogia henkiin. On ollut sellainen erikoinen fiilis viime aikoina, enkä oo oikeen tunnistanut et mikä se on. Mutta nythän mää sen hokasin, että muahan vituttaa yötäpäivää! Ja se johtunee poikkeuksellisen huonon hermorakenteen lisäksi siitä, etten oo kahteen vuoteen purkanu paineita tänne vitutuslifestyleblogiin! Enkä muuten ala edelleenkään purkaa tämän hetkistä elämää tänne, vaan nyt tänä viikonloppuna järjestettävän Outlander Clubin teinidiscon kunniaksi johdatan teidät teinivuosiini Noormarkkuun, jolloin olin vielä Maicci ceellä ja vitutus huipussaan.

Toim. huom. Jos ja kun äiti, isä tai Porin Poliisi luette tämän kirjoituksen, niin tulen edelleenkin jyrkästi kiistämään kaiken. Mikäli joudun tarkempiin ristikuulusteluihin, käytän oikeuttani vaieta tai ainakin vetoan muistamattomuuteen.

Ihan varhaisimmista murkkuvuosista en jaksa kauheasti kertoa, kun ne oli lähinnä sitä että leikin joko heppaleikkejä tai K-Kauppa Osterin takana pussausleikkejä. 7-8 luokat tyydyin maanisesti stalkkaamaan yhtä rinnakkaisluokan tähtisilmää, käytetään hänestä vaikka salanimeä Micco Cosciranta. Tyydyin kuitenkin lähinnä raapustamaan sydämiä päiväkirjaan ja seurailemaan maniani kohdetta välkkäreillä silmä kovana. Päiväkirjat poltin joskus ysiluokalla, onneksi, koska ilmeisesti jo silloin käsitin että ne olis ollu aika hc-kamaa joutuessaan vääriin (eli 9b:een) käsiin.

-98 vuonna oli sekä itsellä, että ratsulla hiukan vähempi massaa. Kuvassa pitkäaikainen hoitohevoseni Zirbie, jonka kanssa tutustuin myös ravimaailmaan.

Ysiluokan syksyllä perin isosiskoni Hannen skootterin. Se oli Aprilia Rally ja mun mielestä nopee kuin nuoli, Viisasten mäen alamäkeen rekan imuun saattoi myötätuulella lukemat olla päälle 65. Vauhtia oli silti ihan suotavaakin olla reippaamman puoleisesti Viisarimäestä (joksi me sitä mäkeä kutsuttiin) tullessa, koska heti siinä mäen jälkeen oli yks helvetin pahanhajuinen paskaoja ja siitä kannatti pörrätä ripeesti ohi. Kylän kollit sitä mun perintö-Apriliaa ahkerasti viritti ja iskä vuorostaan rajoitti, aina kun jäin kiinni että vauhti alkoi taas ohittaa kevariverolukemat. Syksyisin, kun kelit alkoi öisin viilenemään, Aprilialla alkoi ilmetä pieniä käynnistymisvaikeuksia. Ongelmaan oli kuitenkin ihan selkeä ratkaisu ja raahasin mopon iltaisin meille sisälle ja se olikin tuttu näky eteisessä parkissa vessan oven tukkeena. Aprilia toimi mulle myös alibina viikonloppuisin, kun fiksuna likkana fundeerasin, etten jää kavereiden kanssa pussikaljoittelusta ja Ofelian lipittämisestä kiinni, kunhan vaan ajelen huppelissa mopolla yöllä kotiin enkä jätä kylille pitkään parkkiin. Ei vaan tullut siinä mieleen, että olis saattanut ehkä vielä ihan hiukan enemmän tulla kotonakin sapiskaa, jos olisin jäänyt virkavallalle kiinni lähes joka viikkoisista känniajeluista. No, kiinni en koskaan jäänyt ja rikoskin taitaa olla jo vanhentunut. Kata peri vuorollaan Aprilian ja vieläkin se on meillä porukoilla tallessa, vaikkei enää vuosiin ole käyntiin lähtenytkään.

Tyylikäs ja taloudellinen. Eikä mopossakaan oo moittimista.

Aprilian lisäksi mulla oli myös toinen menopeli, minkä iskä hommasi vauhdista hurmaantuneelle poikatytölleen; paskanruskea kuuskakskutonen 80-luvun alkupuoliskon Mazda peltoautona. Ainoona lisävarusteena siinä oli kasettisoitin ja sekin oli ilmeisesti liikaa, kun kerran ajelin pöpelikköön säätäessäni vauhdissa musiikkia kovemmalle. Eikä muuten ollut ihan yks eikä kaks kertaa, kun iskä joutui hinaamaan tyttärensä Mazdoineen päivineen pois milloin mistäkin pöpeliköstä. Ja melkosta jälkeä mä sillä Matukalla sainkin aikaiseksi, kun rässin pitkin kunnan peltoja ja meidän pihatietä, alla kumikeijon asentamat komiat jääratarenkaat. Mazda takavarikoitiin mun käytöstä jossain vaiheessa turvallisuusnäkökohtiin vedoten ja mun oli tyydyttävä ajelemaan taas vaan mopolla ja ravihevosilla. Ajotaidot on onneksi hieman kehittyneet noista ajoista, vaikka eivät silti mitenkään mainittavasti. Liikenneraivon määrä on pysynyt kutakuinkin vakiona jo noista ajoista lähtien ja edelleenkin olen yhtä innokas keson heiluttelija liikenteessä.

Vuosituhannen loppupuolella mä innostuin hevosten ja mopojen lisäksi myös pojista oikein toden teolla. Olin lähes koko pienen ikäni käynyt ratsastamassa ratsastuskoulu Zilpan tuntiponeilla ja hoitamassa Harjakankaan yksäritallin hevosia. Siellä Harjiksen heppatallilla kaikki pahuudetkin tuli koitettua ekan kerran, kun kaverini Ninnin kanssa harjoiteltiin yksissä tuumin tallin takana polttamaan mallua ja juomaan Karhu kolmosta. Silmät pyöreenä ihmeteltiin, kun Ninnin äidin askista pöllityt punaiset marlborot humahti hattuun niin että soi ja puolikkaan keskikaljan jälkeen kirmattiinkin jo pitkin sokerijuurikaspeltoja polvet ja ite leikattujen farkkushortsien perskankut kurassa.

Ihan ekan kerran mä olin itseasiassa yrittänyt känniä jo paria kuukautta aiemmin kahdeksannen luokan vappuna toisen kaverini Riinan kanssa. Mutta nimenomaan yrittänyt. Ryynin vanhempien jääkaapista löytynyt viinapullo paljastuikin ensipuraisulla munkinpaistoöljyksi ja kännit jäi vielä sillä kertaa Ryynin kanssa kokematta. Mutta ei meitä ainakaan yrityksen puutteesta voinut moittia.

Ninnin kanssa jaettiin muutenkin ihan kaikki, poikakaveritkin. Ei tietenkään samaan aikaan seukattu saman sällin kanssa, mutta aina läpsystä vaihdettiin jannua. Eikä siinä oikein ollut varaa alkaa ronkeliksi, jos mieli kielimokkeloa päästä heittämään, kun Noormarkussa geneettinen pullonkaula on saavutettu joskus 1800-luvulla. Kertakaikkiaan valikoimaa oli niin vähän, jos ei ollut valmis lähtemään mitä serkumpi sitä herkumpi -linjalle. Siellä me sitten luuhattiin pitkin kyliä, leikkien aikuisten leikkejä ja punoen juonia arkkivihollisten (eli pomarkkulaisten) päänmenoksi.

Hiukset oli värjätty kotona väriaineella, jonka koodi oli tod.näk. joku Satan`s Black tai vastaava. Lävistyksiä myös piti saada naama täyteen ja kiinalaisia merkkejä tatuoituna selkään. Koska kovis.

Vuosituhannen vaihteessa mun mielestä Limp Bizkit- niminen rokkibändi oli kovin juttu ikinä. IKINÄ. Olin aika pakkomielteisesti rakastunut kyseisen bändin solistiin Fred Durstiin ja vaatteetkin oli Frediltä kopioitu, eli 4 numeroa liian isot housut, niittivyö, Fuck Parental Advisory - huppari (johon äiti joutui ompelemaan Limp Bizkitin hihamerkin) ja lippiskin oli useimmiten väärin- kuin oikeinpäin päässä. 16-vuotiaana lähdettiin lukiobestikseni Even kanssa ihan Provinssirockiin asti sitä ihmettä katsomaan.  Mutta ei tullut pikku-Maicista ameriikan morseinta, kun ei se Durstin äijä muhun tajunnut rakastua 20 000-päisen yleisön seasta, vaikka joku sälli mut ystävällisesti olkapäilleen nostikin keikan ajaksi. Even kanssa nukuttiin Seinäjoen rautatieaseman penkillä ja tajuttiin, että tää rokkenroll se vasta on elämää. Kokokova Provinssi-fani musta tulikin, ja siellä on tullut käytyä monena vuonna.

Siinä se ihmemies nyt sit on.

Ihan tässä alkaa melkein vanha suola janottamaan. 47-vuotta vanha suola on muuten Durstin Fredi jo nykyisin.

 
Lukioiässä mua kiinnosti opiskelua enemmän poikien perässä juoksentelu ja olenkin elävä todiste siitä, että ylioppilaslakin voi kirjoittaa ja (paskat) paperit saada ihan pelkillä yläastetiedoilla. Tunneilla kävin lähinnä kuorsaamassa ja kuolaamassa koulukirjoille ja Kuninkaanhaan lukion urheilijanuorukaisille, ellei sitten lintsattu ja istuttu linkkariasemalla polttamassa vaaleenvihreetä pallmallia ketjussa ja potemassa jäätävää elämäntuskaa. Viikonloppuisin kierrettiin kotibileitä ja Kespaa karvanopat heiluen jo ajokortin saaneiden sällien takapenkillä basson jumputtaessa peräkontissa rytmihäiriötaajuuksilla. Aijai, ne oli hienoja aikoja ne!

Tää on ilmeisesti se tilanne, kun on vaan kerta kaikkiaan too cool for school. Seinäjoelta jäi käteen Provinssi-rannekkeen lisäksi myös semi-vittumainen elämänasenne.

Näitä teinimuistelmia olis vaikka millä ja mitalla, mutta ihan kaikkea en kehtaa tänne paljastaakaan. Kaikkia kausia mulla oli, riippuen minkä bändin solistiin olin milloinkin rakastunut, semi-gootista hippivaiheen ja animen kautta hiphoppiin. Kuvia ei juurikaan mulla ole niiltä ajoilta, luojalle kiitos siitä. Mutta koittakaa nyt jaksaa uskolliset lukijani (eli Hanne ja Henna) olla kärsivällisiä, niin katotaan jos mä ehtisin tässä lähivuosina päivittämään tänne hiukan näitä nykypäivän kuulumisiakin.

Terkuin Maikki (koolla)

Takalan perheen rapujuhlassa tunnelma ylimmillään. Paitsi Maicilla, jonka mielestä kaikki muu oli paskaa paitsi kusi.